Valokuvaprosessin keksiminen yli puolitoistavuosisataa sitten innoitti William Henry Fox Talbotin, erään sen pioneereista, kutsumaan menetelmää luonnon kynäksi. Valokuva nähtiin eräänlaisena todellisuuden heijastumana, luonnon omakuvana vailla taiteilijan sekaantumista asiaan. Siinä missä nykyiset valokuvat syntyvät sekunnin murto-osissa, tarvittiin niiden aikaansaamiseksi tuolloin usein minuutteja. Näin vangittu “hetki” oli tavallaan pikkuinen kaistale historiaa ajan jatkumossa, aika-avaruuden neljä ulottuvuutta litistettynä valokuvan kahteen. Ja onhan se sitä toki edelleen — aika vain on ulottuvuutena kutistunut, kuten sillä on kuluneella vuosisadalla ollut tapana.
Filosofi Tuomas Nevanlinna on todennut valokuvan muistuttavan meitä siitä, että unohdamme. Muistin apuvälineenä valokuvalla on usein taipumus ottaa mielessämme todellisten muistojen paikka. Henkilön, paikan tai tapahtuman muistaaksemme otamme siitä kuvan. Ja kuvatun sijasta muistammekin kuvaustilanteen. Myöhemmiin kuvan olemassaolo alleviivaa sitä, mitä pyrimme sen ottaessamme pitämään loitolla: ajan katoavaisuutta ja muistojen haalistumista.
Arkisessa matkassa kotoa työhuoneelle ei kenties ole muistille montaa koukkua joihin takertua. Mahdolliset ikuistamisen arvoiset sekunnin murto-osat poukkoilevat kiireessä sinne tänne piiloutuen ajan tasapaksuun virtaan. Mieli touhuaa muissa askareissa. Yhtä hyvin voisi luovuttaa ohjakset takaisin luonnolle kynineen. Piirtäköön se rauhassa omakuvaansa ja venyttäköön aika-avaruuden jälleen muistojen matoksi tämän repaleisen nykyhetkien sekamelskan sijaan. Minä tässä vaan pitelen paperia.
Mahtiotoksia. Mieletöntä miten neulanreikäkameralla voi tulla noin eristruktuurisia kuvia samalla metodiikalla.