Vuosi on ehkä 1987. Vatsanpohjassa kutittaa ja olen onnellinen.
Tänä iltana ovat kaikki koolla. Viisi sisarusta. Kurjien olojen kasvatit, myöhemmin teillään eronneet, vielä onnellisina, nuorina ja täynnä unelmia.
Minä istun tiiviisti tuvassa, etten hukkaisi hetkeäkään ja pian se alkaa.
Joku kertoo jutun ja kaikki räjähtävät. Selkäkeikkanauru. Siksi sitä kutsutaan.
Suu repeää ammolleen, niska retkahtaa taaksepäin ja silmät menevät kiinni.
Kasvojen ilmeitä on mahdotonta hallita ja ääni saattaa olla repivän ruma, hysteerinen ja huutava.
Se on naurua parhaimmillaan ja se jatkuu läpi syksyisen illan. Niihin aikoihin niitä iltoja riittää. Juttuja kerrotaan ja kaikki sisaruksista nauravat.
Sen minä muistan. Sitä minä rakastin.
Jos jotain olen äidiltäni halunnut periä, se on tuo kyky nauraa.
Ja siitä olen myös ylpeä. Olen äänekäs ja joidenkin mielestä nolo, mutta he eivät ehkä tiedä miltä se tuntuu. Selkäkeikkanauru. Ääni käheytyy, vatsalihaksen kipeytyvät pitkän illan aikana. Lähistön ihmiset häiriintyvät, mutta minä en luovuta. Pidän äidiltäni ja hänen sisaruksiltaan saamaani perintöä yllä. Nauran, enkä suostu häpeämään.
Nauran ja haluan, että ihmiset nauravat kanssani. Ja kun he tekevät niin, en voisi olla onnellisempi. En tiedä pidentääkö se ikää. Tiedän vain, että sillä hetkellä kun nauran, en voi olla onneton. Edes sen pienen hetken verran, sinunkin on mahdoton olla…
