Turku365 - vuosi arjen löytöretkeilyä

Tutustuminen on ihanaa! Mutta jostain syystä näin “tehtävänä” se olikin yllättävän haasteellista. Kokeilin pariakin erilaista tapaa tustua uuteen tyyppiin.

Kokeiluni jännitti aikalailla, sillä sitä jatkuvasti pohtii miten lähestyä (Suomessa) toista ilman että sitä heti tulkitaan ahdisteluksi tai ilman että tulee vahingossa tunkeuduttua toisen henkilökohtaiselle alueelle liiaksi.

Ensimmäinen ajatukseni oli että pyrkisin herättämään ihmisissä auttamishalun, ja sitten jäisin juttelemaan auttajalleni. No kokeilin olla eksynyt Helsingissä ja sainkin apua, mutta tajusin että auttajani olivat useimmiten kiinnostuneita vain neuvon antamisesta ja kiirehtivät sitten taas eteenpäin (usein hymyssä suin? -ilmeisesti auttaminen oli mukava kokemus). Okei kokeilin (vahingossa) kaatua pyörällä. Auttajani auttoi minut ylös ja vaikka huvittuneena naureskelin että oho aika hassua ja kuis nyt näin en saanut vastakaikua enkä muistanut itse kysyä auttajani nimeä. Voi me ujot Suomalaiset.

Sitten päätin jättää viestejä. Levitin erään yliopistorakennuksen lainattaviinkaappeihin viestejä ja pyysin ihmisä ottamaan minuun yhteyttä esim. jätin oman piponi yhteen kaapeista ja pyysin löytäjää ottamaan minuun yhteyttä. joihinkin kaappeihin laitoin vain viestin että olisi hauska tutustua hieman vaihtelevin tekstein yhteystietojeni kanssa. Viestit kirjoitin Marimekko kuosisille servieteille. Yhden laitoin kiinni portaiden kaiteeseen, niin että se jäisi käteen kun kävelee rappusia alas.
-> vastauksia ei ole tullut puhelimeen eikä sähköpostiin. Pipon jouduin hakemaan itse pois kun tarvitsin sen. Pipoon oli koskettu! Mutta kaappi oli jätetty käyttämättä.

Viimeinen ideani oli lähestyä tutustumista aivan uudella tavalla. Löysin ihmisen, joka odotteli omissa oloissaan. Poika vaikutti hieman yksinäiseltä ja tylsiintyneeltä ja päätin että häneen minä haluan ottaa kontaktia.
Minulla oli mukanani punainen omena.
Kysyin: “hei! Jos heitän sulle omenan niin otatko sen kiinni?”
Poika oli yllättynyt kysymyksestäni, mutta vastasi ottavansa ja niin heittelimme pari kertaa omenaa toisillemme. (olin ajatellut antaa omenan pojalle, mutta se tippui, niin en sitten kehdannut maassa pyörinyttä antaa)

Pojan nimi oli Juho ja hän odotteli sivuaineensa luennon alkavan. juttelimme hetken hänen taustoistaan pohjanmaallaa opinnoistaan ja minun opinnoistani ja vähän muusta ja sitten päädyimme siihen että yliopistolla on välillä useinkin tylsiä hetkiä, joita on hauska täyttää esimerkiksi tutustumalla uusiin ihmisiin. Juhon mielestä oli hyvä idea lähteä tällätavalla rikkomaan tyhjiä hetkiä. Pyysin häntä kirjoittamaan minulle viestin aikaisemmin tekemääni korttiin, jonka olin suunnitellut sitä varten että saisin siihen uudelta tuttavaltani jonkin merkinnän. Annoin Juholle sähköpostiosoitteeni ja sovimme että tervehdimme aina jos näemme toisemme kaupungilla tai yliopistolla.

->parasta tässä oli että jännitti hirveästi ennen kuin oikeasti avasin suuni ja tartuin omenaan ja sitten lopulta kaikki meni hirveän luonnollisesti ja kivasti taisin ihan oikeasti piristää juuri oikean ihmisen päivää.

Juhon mielestä Helsinki on hektinen paikka, jossa ei aina ehdi pysähtyä, mutta kaikkea hassua saattaa sattua toisin kuin siellä mistä hän oli kotoisin. (Minä: jaa niinku täällä joku saattaa heittää sua vaikka omenalla” )

Kuvaa en Juhosta ottanut, jottei tilanteesta olisi tullut Juholle sen oloinen että “mun täytyy nyt saada todistusaineistoa tutustumisestani “.