Minun tehtäväni oli katublogata. Termi oli minulle uusi mutta tehtävä
mieluinen. Aiemmin olen kirjoittanut liiduilla katuihin runoja, jotka
lukeakseen on joskus käveltävä melkoinen matka, säe säkeeltä.
Katubloggauksesta pidän sanana, koska se on jotenkin niin demokraattinen ja
(niin paljon kuin runoja rakastankin) runoon sanana helposti liitettyvistä
vaikeuden, ylevyyden jne. assosiaatioista vapaa. Ajattelin, että nyt voisi
olla ihanaa vain tehdä pieniä huomioita, ei muuta. Sellaisia huomioita,
jotka rohkaisisivat muita tekemään omiaan.
Katuliidut ovat muuten verraton väline. Ainakin paljon kävellyillä reiteillä
ne kuluvat nopeasti pois. Tämä saa ainakin minut kirjoittamaan ilman
suorituspaineita jotain vain muttei toisaalta tee kirjoitetusta minulle
vähemmän tärkeää. Päinvastoin.
Jep. Aloitin matkani kauppatorilta. Tarkoituksena oli kävellä usein
kulkemani parin korttelin matka Kirjantalolle. Astuin pari askelta, saavuin
risteykseen ja jäin siihen vahingossa puoleksi tunniksi. Risteys Kauppatorin
kulmalla on sellainen, että jokainen suojatie saa vihreän valon yhtä aikaa
ja koko risteys avautuu kävelijöille. Hätkähdin sitä, kuinka paljon ihanaa
intensiivisyyttä on siinä, että ihmiset kävelevät ristiin rastiin toisiaan
vastaan kukin omaan suuntaansa. Samalla risteyksessä on jotain kovaa. Niin
paljon ihmisiä kävelee kiireesti toisiaan vasten katsomatta juuri. En nyt
halua moralisoida ja yksin kävelyhän on ihanaa, mutta hätkähdin. Kirjoitin
kadun laidalle: “Katselin ihmisiä suuntineen, niin monta jalallista mennyttä
ja tulevaa.” Risteyksen keskelle kirjoitin: “Mitä haluaisit ylittää?”
Jälkimmäisen kirjoittaminen oli aika hauskaa kun aina välillä piti rynnätä
autoja pakoon tien laidalle ja taas takaisin. Kun olin saanut kirjoitukset
valmiiksi hyvin ystävällinen mutta varsin vaativa ja skeptinen nuori mies
tuli kysymään minulta, mitä yritän saavuttaa sillä, että teen ihmisiä
tietoisemmiksi kiireisestä kadunylityksestä. Kai vain sitä, että risteys oli
minusta erityinen hetki, jolla jokaisen soisin tekevän mitä haluaa.
Jatkoin matkaa pienelle kauppahallin vieressä kulkevalle kävelykadulle.
Siellä tuli vastaan tyttö joka kantoi rullalautaa. Hänellä oli siniset
kengät. Pysähdyin kuulostelemaan josko tästä voisi kirjoittaa. Koska tyttö
oli ollut minusta kaunis. Huomasin, että vieressäni oli metalliovi jossa
luki sinisin graffitikirjaimin Respect. Se tuntui hauskalta
yhteensattumalta, rullalaudan kun voi helposti ja stereotyyppisesti
assosioida graffiteihin. Kirjoitin tekstin ja otin kuvan.
Jatkoin kauppahallin toiselle sivulle. Sitten en päässytkään pidemmälle, kun
katsoin kännykkäni kelloa ja huomasin, että minun pitäisi olla kotona
lasteni luona. Kovasti teki mieli kirjoittaa ja seikkailla vielä paljonkin.
Ohi käveli nainen kukallisessa mekossa ja kirjoitin äkkiä siitä, vähän niin
kuin jäähyväisiksi: “kukkamekko varisi polukseni”
Olisipa ollut mukavaa kävellä ja kirjoittaa kauemmin.
Minua askarruttaa, kuinka herkistyä sellaisille havainnoille, jotka kulkevat
vahvasti mielikuvituksen läpi, mutta ovat silti havaintoja.
Mielikuvituksella kun on niin valtavat mahdollisuudet havaita hyvin suurta
ja hyvin pientä, kuvitella katukivet ja kengät eläviksi ja vaikka mitä.
Minulla on viime aikoina ollut kaksi tärkeältä tuntuvaa lausetta:
Mielikuvitus on aisti. Hellyys on aina luonnos.
Timo
Olipa ilahduttavaa törmätä Kauppahallin vieressä kiemurteleviin sinisiin kirjaimiin rullalautailevasta tytöstä!