Benny Majabacka 8.3.2011 Taiteen ja ihmisen symbioottisesta suhteesta

kehys

Saanko esittäytyä? Kieltoja tai lupia kuuntelematta kerron pontevasti olevani Mr. Benny Majabacka, Turku kolmekuusvitosen uusi tuottajapoika helmikuun jäätävästä puolestavälistä lähtien armon vuonna 2011.

Kuten sanoin, en tässä yhteydessä odottele lupia, sillä viimeiset päivät ovat kuluneet niin kokonaisvaltaisesti lupia odotellessa, että se taitaa olla jo luvatonta. Kun onnellinen turkulaisihminen kohtaa julkisessa tilassa taiteen, hän on autuaan tietämätön siitä viidakosta, jonka läpi tuottajapojat ja tuottajatytöt raivaavat tien taiteelle, jonka tehtävänä on vain olla kohdattavana.  Jos en tietäisi paremmin, väittäisin taiteen pääsevän liian helpolla kantamatta korttaan kekoon oman hyvinvointinsa eteen! Taustalla hyörii herhiläisten lailla taiteilijoiden ja tuotannollisen väen parvi kärsien luovuuden tuskaa ja usein päänahan hikoiluakin itse taiteen lekotellessa hemmoteltuna kuninkaallisena odotellen alustalle nostoa.

Mutta juuri tästä syystä taidetta on arvostettava; se osaa ottaa asemansa ja paikkansa, se saa muut tekemään työtä itsensä eteen ja kun aika on oikea, se usein myös palkitsee kohtaajansa ruhtinaallisesti. Taide tuntee arvonsa eikä alennu työläisen tasolle. Se tietää, että sillä on sanottavaa ja se ymmärtää omaavansa voiman koskettaa kohtaajaansa ihon läpi. Se tietää, että sen kyky jättää jälki ihmisen sisään on ainutlaatuinen. Mutta se ymmärtää myös oman riippuvaisuutensa ihmisistä…

Kun kadulla kohtaa pikkuruisen ja joskus pinnalta tarkasteltuna heiveröiseltäkin vaikuttava taideteoksen, jonka elinkaari voidaan joskus laskea jopa sekunneissa, on sen eteen tehty kasoittain työtunteja, konseptointia, suunnittelua, lupa-anomuksia, puhelinsoittoja, palavereja, dokumentointia ja vaikka minkämoisia kevätjuhlakuvioita.  Tämä työ on tehty siksi, että taiteelle halutaan antaa mahdollisuus tehdä omaa työtään. Tätä työtä taide ei voi eikä osaa tehdä ilman ihmisen apua.  Taide on vahva, muttei kaikkivoipa.