Sirottelin ympäri Oulua julkisiin tiloihin sekä ulos kaupungille kaveripyyntöjä, joista osaan liitin jonkin pienen lahjan. Viesteissäni kerroin itsestäni ja pyysin ihmisiä uusiksi ystävikseni. Osassa viestejä oli sähköpostiosoite, osassa puhelinnumeroni. Osan viesteistä kuvasin, mutta niistä, jotka tein spontaanisti, kun tuli “viestinjättötunne”, en saanut kuvaa. En nimittäin kanna kameraa aina mukanani ja sitten harmittelen sitä, että se ei ole mukana…
Ensimmäisen lahjakirjepaketin jättämisestä on kulunut nyt viikko. En ole saanut yhtään puhelua enkä tekstiviestiä. Olen saanut yhden sähköpostin. Sähköposti johdatti minut erään mysteerin äärelle. Se liittyy siihen, kuka sähköpostin lähettäjä oikein on ja mikä on hänen tarinansa. Julkisesti en kerro tästä mysteeristä tarkemmin eettisistä syistä. Pyydettäessä saatan kertoa lisää. Tämä on hyvin, hyvin hämmentävää enkä ole ihan varma, onko tämä hyvää vai huonoa hämmennystä. Uteliaisuuteni on ainakin huipussaan.
Vastauksen valokuvat (klikkaa suuremmaksi)
-
Tähän kirjeeseen sain vastauksen.
-
Toivottavasti löytäjä ilahtui kultaisesta pussukasta.
-
Viuhkaan kätketty viesti suositussa lounasravintolassa.
-
Viuhkaan oli vähän hankala kirjoittaa ja kirje jäi lyhyeksi.
-
Toinen viuhkakirje matkalla lavuaarin reunalle.
-
Rakkauden kansio kulki mukanani koko viikon. Aina kun siltä tuntui, kaivoin paperit ja muut tarvikkeet esiin ja aloin tositoimiin.
Kommentit
Olis ihana saada noin kauniita viestejä, varmasti alkaisin sun kaveriksi ja ottaisin yhteyttä…Voisitko jättää viestejä myös Treeelle, please!
Viuhkakirje on mahtava keksintö!
Maailma tarvitsee enemmän tämänlaisia tyyppejä, hyvä Marianna!