MIELIHARHAILU
Uneton viikko.
Lapset levottomia.
Sydän hakkaa epätahtiin.
Rintakehä painaa tuhat kiloa.
Juon aamukahvin.
Maksan laskut.
Huoli taloudellisesta ahdingosta kasvaa.
Peitän huoleni, tervehdin iloisesti lapsiani.
Otan kameran ja sanon lähteväni työhön.
En pysty menemään. Olen niin väsynyt.
En halua nähdä ketään –
haluan hiljaisuutta – sanon ”heippa” ja lähden.
Poikani tulee surulliseksi kun lähden.
Sanon tulevani pian takaisin.
Rappukäytävä ei näytä mitään tunteita.
Kylmä
Kuljen kohti hiljaisuutta.
Hiljaisuus,
rauha, lohtu
– mitä vain.
Vanha öljysatama on kaunis.
Raiskattu ympäristö on muuttunut kauniiksi.
Osittain
Pystyykö unohtamaan,
suodattamaan lian ja myrkyt.
Osittain
Sanovat, että pystyy –
mitä mieltä sinä olet?
Osittain
vai
hetkellisesti
Pelkään rakennusta,
se houkuttelee rumalla kauneudellaan.
Vetää minua puoleensa,
en pysty vastustamaan.
Mitä jos siellä on ruumis?
Ei ollut.
Oli kaunista.
Jotenkin kaunista.
Miten?
Mietin ensi yönä –
mutta haluaisin nukahtaa.
Rohkaistun –
ajatus vie mennessään
kaupungin sydämeen.
Kuuntelen rakennusmiehiä –
kuulen kaupunginäänet.
ENSIMMÄISTÄ KERTAA
KUULEN
KAUPUNGIN ÄÄNET!
Olen ulkopuolinen –
Rakennusmiehet katsovat hämmentyneenä.
Kuljen, näen, koen –
tunnenko mitään.
Bussipysäkillä istuu mies.
Maassa, jalat nupukivillä.
Puistonpenkillä istui mies kauniisti.
Joku kysyy terveysasemaa,
mies on pelottava.
Jostain syystä? ? ?
Unohdan kaiken, hetkeksi.
Kuljen.
KAMERA PUTOAA MAAHAN
JA SÄRKYY OSITTAIN!
Tiedän, että on aika lopettaa.
Mieliharhailuni.
Olen ällistyttävän pirteä,
voisin muuttua perhoseksi -
lennellä tuulen vietävänä…
Tarjoan lapsille pizzan!
olipa hienoa virtaa!