Maanantai
Herään pienemmästä kaupungista ja aikani tietokoneella näppäiltyäni siirryn parin kauppakeskuksen alennusaltaan kautta juna-asemalle. Matkaan isoja kiskoja myöten suurimpaan kaupunkiin ja sitten pienempiä pitkin kaverille. Tuolta tallustelemme taas toiselle toverille. Siellä se sinivalkoinen vilkuilee yläviistosta – katse ei kuitenkaan yllä niin korkealle. Kun saunailtamilta viimein astun ulos ja kohti kotia, on sinivalkoinen vaihtunut jo monotoniseen tummanharmaaseen.
Olipa mukamas kiireinen päivä, kun en ennättänyt kymmeneksi minuutiksi asettua aloilleni ja kallistaa kalloani.
Tiistai
Viikon toinenkin päivä on kulkenut jo pitkälti putkessaan, itseni kulkiessa alkuillasta kohti palaveria. Manatessani liikenneruuhkassa matelevaa linja-autoa, tajuan vapauttaa silmäni otsaryppyjen alta kohti taivasta. Siellähän ne, pilvet. Alkuvilkaisulta vanumassa näyttäytyy elottoman sameana, vaan hetken sitä silmäiltyäni se alkaa tarkentua. Värit, valot, tasot ja muodot alkavat asettua paikoilleen. Niissä on havaittavissa elämää, liikettä.
Sitten päänsä työntää esiin vanha parrakas mies, joka haukottelee makeasti, avaten kitansa hiljalleen ammolleen.
Linja-auto liikahtaa, ja puiden välistä vilistää kilpikonnan ja porsaan risteytys, vauhdista huomattavan hurmaantuneena.
Käännös uudelle kadulle paljastaa Pakkasakan, joka tuimin silmin ja pullistuvin poskin imee keuhkoihinsa kesän lämpimiä tuulia.
Kerrostalon katolta leimuavat vikkelät liekit.
Lihava maaorava on jähmettynyt kesken takakenoisen notkahduksen, saatuaan juuri mojovan iskun leukaansa.
Kauhua uhkuva antiikinkreikkalainen teatterinaamio sulaa hilpeäksi lehmännaamaksi. Kivempi niin.
Aivan kun pilvien lomassa häivähtäisi vielä perinteinen lohikäärmekin, vaan se lentää karkuun ennen kuin ehdin siihen tarkentaa.
Linja-auto saapuu pysäkilleen, ja astelen parin kadun yli, tähdätylle talolle. Viimeinen vilkaisu ennen ovesta astumista paljastaa taivaalla vielä kiitävän lentokoneen. Se on ihan oikea.
Keskiviikko
Matkaan pitkän pätkän päivää, kauas kaupungeista, meren puolelle, autiohkolle saarelle. Auringonlaskun aikaan istun rantakalliolle tarkastelemaan taivaan muodokkaita asukkaita. Yritän etsiä niistä kuvajaisia, vaan taivas itsessään on kuvana täydellinen – siinä ei ole tilaa muille näyille. Värikkään lämmin sommitelma jähmettyy kansallisromanttiseksi maalaukseksi. Vain meren liike virhe illuusiossa.
Torstai
Tänään on aikaa, istua ja olla. Aika on myös taivaassa.
Pilvet pisara pisaralta kasvaneet
matkaten hitaan tasaista tahtia
pakottamatta
kiirehtimättä
hengittäen
auringon
tuulen
meren kanssa
kaikki samaa suurta
luonnollista kellokoneistoa
Rantakiville kiipeilevät laineet
heinän hento tanssi
sukua taivaan valkeille viisareille
Perjantai
Yritän hapuilla pilvistä muotoja tai merkityksiä, mutta mitään ei oikein hahmota. Annan niiden olla rauhassa, osa luonnon sisustusta.
Lauantai
Aamulla taivaalla on horisonttiin levittyvän lukuisa, hämmentävän täsmällinen lauma valkoisen puhtoisia muotoja. Yöllä syntyneet, valmiina muuttamaan maailmalle, kaukaisiin katseisiin. Kasvavat oraviksi, maalauksiksi, runoiksi, ties miksi. Elävät aikansa merkityksineen, kunnes haihtuvat taivasiin, liukenevat mereen – syntyäkseen jälleen uudelleen.
Sunnuntai
Saari jää taakse matkatessamme aaltoja kohti mannersatamaa ja lopulta taas kotikaupunkia. Taivas on kokonaan painavan pilvimassan kattama. Muutama riekale pyrkii irti, muttei erotu siniharmaasta taustasta. Paikoitellen keltainen yrittää kaivautua läpi, vaan ei yllä pintaan asti.
Kaikki on samaa erottamatonta. Muodot merkityksineen kasvaneet kiinni toisiinsa ja kadonneet.
Muutamaa kilometriä myöhemmin pilvet alkavat valua auton tuulilasiin.
